Esitelmä 18.2.2020, Kansalliset Seniorit Turku

 

 

Tutkimustulokset eivät ole olleet poliitikkojen suosiossa eikä poliittisen päätöksenteon pohjana Suomen historiassa,

Useat tutkimustulokset on sivuutettu puoluepoliittisin ja yhteiskuntapoliittisin perustein vetoamalla poliitikkojen oikeuteen tehdä äänestäjäkuntaa miellyttäviä ratkaisuja.

Tarkastelen tässä esityksessä suomalaista ruokatuotantoa ja siihen liittyvää päätöksentekoa. Pohjana on tietokirjani ”Ruokarahan sisäpiiri. Kalliin ruoan ja köyhien viljelijöiden” (Art House 2019).

 

Suomalaisen ruokatuotannon, maatalouspolitiikan ja elintarvikehuollon lähtökohtina ovat olleet nälänhädän torjunta, tilattoman ja toimettoman väestön asuttaminen, yhteiskuntarauhan turvaaminen ja eturyhmäetujen ajaminen.

 

Maataloutemme, maatalouspolitiikkamme, elintarviketuotantomme nykymuodot ja niiden myötä ruoan korkea hinta perustuvat pitkälti jo 1800-luvun lopulla ennen Suomen itsenäistymistä tehtyihin linjavalintoihin, jotka ovat jääneet tuntemattomiksi suurelle yleisölle eli äänestäjille.

 

Maaomistus oli Ruotsinvallan aikana keskittynyt suurtiloille ja maaseudulla eli runsaasti tilatonta väkeä, jonka työllistyminen heikkeni viljelystapojen uudistumisen ja koneellistumisen myötä. Suomessa toteutettiin 1900-luvun taitteessa useita maareformeja, joilla tilattomalle väestölle luovutettiin omia tiloja varsin edullisella hinnalla.

Asutuspolitiikalla perustettiin uusia tiloja ja pilkottiin vanhoja peltoaloja. Tätä perusteltiin yhteiskunnallisella oikeudenmukaisuudella.

 

Osuustoimintaliikkeen perustajiin kuulunut professori ja lehtimies Hannes Gebhard piti 1900-luvun alussa asutustoimintaa tärkeänä toimenpiteenä, jolla edistettiin yhteiskuntarauhaa ja pyrittiin torjumaan maalta kaupunkeihin suuntautuvaa muuttoliikettä. Gebhard piti kaupunkeihin vaeltavaa väestöä poliittisena riskinä ja sosialismin kasvualustana.

 

Suomen historiasta muistetaan vuoden 1918 torpparivapautuslain ja sitä seuranneet muutamat muut maatalousmaan jakoon johtaneet toimenpiteet.

 

Sen sijaan juuri kukaan ei muista kansantaloustieteilijä Bruno Suvirantaa, joka varoitti jo vuonna 1935, eli vajaa 20 vuotta torpparivapautuksen jälkeen, Suomea uhkaavasta elintarvikkeiden liikatuotannosta. Jo tuolloin oli nähtävissä maataloustuotteiden viennin esteiden lisääntyminen, kun Euroopan maat suojelivat enenevässä määrin omaa ruokatuotantoaan.

Valtiot luopuivat luonnonolosuhteisiin perustuvasta tuotannollisesta työnjaosta ja alkoivat kantaa kasvavaa taloudellista taakkaa omavaraisuuden ylläpidosta.

 

Suviranta varoitti myös tiloja uhkaavasta taloudellisesta kriisistä, joka olisi seurausta ylituotannon laskemista tuotehinnoista. Suviranta esitti myös tilastollisia aikasarjoja, joiden mukaan elintarvikkeiden kotimainen kulutus oli kasvanut 1930-luvun alkuvuosina 2,5 prosentilla vuodessa, kun maataloustuotanto kasvoi samaan aikaan kaksinkertaisella vauhdilla.

Kansantaloudellisessa aikakauskirjassa julkaistussa artikkelissa hän totesi, ettei tilatonta väestöä pitäisi kiinnittää maanviljelyyn vaan toimialoille, joilla oli »tyydyttämättömiä tarpeita». Suviranta viittasi jo 1930-luvulla palvelujen kysynnän kasvuun ja teollisuustuotannon nousuun.

 

Suvirannan varoitukset eivät kuitenkaan saaneet vastakaikua olosuhteissa, joissa tilattoman väestön asuttamisen uskottiin edelleen parhaiten edistävän yhteiskuntarauhaa ja lievittävän sosiaalisia vastakohtaisuuksia.

Suviranta arvosteli voimakkaasti kansanedustajien keskuuteen levinnyttä ajatusta, jonka mukaan liikaväestön sitominen maatalouteen vähensi samalla yleistä työttömyyttä ja lisäsi suotuisalla tavalla maaseudun väestön määrää.

Asutustoimintaa pidettiin tehokkaana lääkkeenä kansakunnan suuriin ongelmiin. Sen perustelut oli esitetty asutustoimintakomitean mietinnössä vuonna 1933. Siinä todettiin, että »katsotaanpa asioita valtion edun tai yksilöiden hyvinvoinnin ja kansan terveyden kannalta, väestölisäyksen suuntaaminen maatalouteen on nykyoloissa meillä aivan välttämätöntä. Väestölisäykselle on, mikäli siihen suinkin on mahdollisuuksia järjestettävä tilaisuus sijoittua maaseudulle.»

 

Näkemyksen taustalla kummittelivat edelleen punakapinan kauhut. Kyösti Kallio muistutti niistä tultuaan valituksi tasavallan presidentiksi vuonna 1937 Maalaisliiton ja SDP:n tuella. Kallion asutus-, elinkeino-, maatalous- ja sosiaalipolitiikan yhdistelmä edisti maaseudun asuttamista ja maaseudun olojen kehittymistä mutta tuki samalla maatalouden ylituotantoa. Maalaisliitto ylisti Kalliota »maan ensimmäiseksi talonpojaksi». Kuopiolainen Savon Sanomat kampanjoi hänen puolestaan, jotta maaseudun edustaja ja maamies voisi nousta presidentiksi.

 

Sama poliittinen perinne on jatkunut katkeamattomana meidän päiviimme saakka.

 

Maatalouden rahavirtojen ymmärtäminen oli vaikeaa jo 1960-luvulla, kun maatalouspolitiikan keinot olivat laajentuneet hinta-, tuotanto- ja tukipolitiikasta alue- ja rakennepolitiikkaan.

 

Arvioinnin helpottamiseksi valtiotieteen tohtori Pentti Viita esitti vuonna 1964 selvityksensä kansantajuisella tavalla. Sosiaalidemokraattien maatalousasiantuntijana Viita selvitti palkansaajien ja maataloustuottajien tulonmuodostusta. Viita listasi ensimmäisen kerran maatalouspolitiikan ja tukien kokonaisuuden. Tulokset herättivät laajaa huomiota myös eduskunnassa, jossa väiteltiin palkansaajien ja viljelijäväestön tuloista.

 

Viita osoitti myös, minkälaisia vaikutuksia elintarvikkeiden hintoihin oli tulleilla, tuontimaksuilla, tuonnin rajoituksilla, viennin tukemisella, hintojen sääntelyllä, maatalouden tuotantokustannusten rahoittamisella julkisin varoin, verohelpotuksilla ja muilla niihin verrattavilla toimenpiteillä.

 

Johtopäätöksenä oli, että valtiovallan toimenpiteet sanelivat pitkälti maataloustulon määrän ja jakautumisen eri tilojen ja alueiden kesken. Viita päätteli, että julkisin varoin tuetun maatalousmaan kasvua pitäisi rajoittaa tilakokoa suurentamalla, koneellistamista lisäämällä, rationalisoinnilla ja maataloustuottajien ammattikoulutuksella.

Kaikki nämä toimenpiteet olisivat olleet myös kuluttajien etuja. Maataloustuottajien etuna olisi ollut maatalouden tuottavuuden kohentuminen, mikä olisi lisännyt heidän tulojaan.

 

Maatalouden kärjistyviä ongelmia tutkittiin laajasti 1960-luvlta alkaen, kun ylituotanto oli tosiasia ja pientilojen, erityisesti asutustilojen elinkelvottomuus paheni.

Helsingin yliopiston maanviljelystalouden professorin Nils Westermarckin johtama komitea määritteli vuonna 1962 perheviljelmän tavoitekooksi 20–30 peltohehtaaria. Tämän kokoluokan tilojen osuus kaikista viljelmistä oli kuitenkin vain kymmenen prosentin tuntumassa, ja maatilojen peltoalan keskiarvo oli seitsemän hehtaaria. – Tavoitteiden ja todellisuuden välinen ero oli valtava ja pahimmillaan se oli juuri asutustiloilla.

 

Westermarckin komitea pohti maatalouden tilaa samaan aikaan, kun sotatalouden ja sotakorvausten aikaista sääntelyä höllennettiin.

Komiteassa oltiin tietoisia keskieurooppalaisesta kehityksestä, jossa maatalouden koneellistuminen lisäsi työn tuottavuutta, ylituotantoa ja maaseudun työttömän liikaväestön määrää.

 

Lannoitteiden käyttö oli 1960-luvun alussa jo kolminkertaistanut suomalaiset sadot sotaa edeltävästä ajasta. Maidontuotanto oli noussut 20 prosentilla tuontirehujen ansiosta. Peltojen salaojittaminen oli lisännyt peltoalaa. Traktorien määrä oli kuusinkertaistunut ja lypsykoneiden määrä seitsenkertaistunut 1950-luvun kuluessa. Uutta peltoa raivattiin edelleen lisää, vaikka koneellistuminen oli vähentänyt hevosten määrää ja vapauttanut peltoalaa muuhun kuin hevosten ruokkimiseen.

 

Sodanjälkeisen maatalouspolitiikan linjaa kuvaavat kaksijakoisuus, vastakohtaisuudet ja toisiaan poissulkevat toimenpiteet. Toisaalta olisi ollut perusteltua vähentää elinkelvottomien asutustilojen määrää ja tukea suurtilojen syntyä, mikä oli pääsääntöisesti parantanut tilojen kannattavuutta mutta heikentänyt pientilallisten toimeentuloa.

Kun maataloustuottajat tavoittelivat korkeampia tuloja, ensimmäiseksi he kasvattivat tuottavuutta ja tuotannon määrää. Lisäpeltojen hankinnalla haluttiin myös paikata siirtoväen asuttamisen aiheuttamat peltojen pirstoutumiset.

 

Toisena näkemyksenä oli asutustoiminnan lisääminen maaseudun elinvoiman ja ruokatuotannon omavaraisuuden kasvattamiseksi. Tätä tuettiin aktiivisella alue- ja sosiaalipolitiikalla.

 

Westermarckin komitean kannaksi tuli uusien tuotantoyksiköiden perustamisen kieltäminen, koska omavaraisuustavoite oli jo saavutettu ja ylitetty peruselintarvikkeissa, maidossa ja kananmunissa 20–25 prosentilla. Komitea laski, että peltoalaa voitiin pienentää 350 000 hehtaarilla ilman, että elintarvikkeiden tuotanto vaarantui. Siksi valtion tulisi lopettaa verovaroista maksetut raivauskorvaukset ja saattaa voimaan laki tilojen osittamisrajoituksista. Komitean mukaan oli järjetöntä tukea samaan aikaan uudisraivausta ja vanhojen tilojen yhdistämistä suuremmiksi..

Westermarckin komitean kauaskantoisissa ennusteissa todettiin, että ylituotannon

aiheuttamat vaikeudet pahenisivat ilman tehokkaita vastatoimia.

 

Pellonraivaus, pienviljelyn tukeminen ja yritykset säilyttää mahdollisimman suuri maaseutuväestö kytkeytyivät 1960-luvun kiivaaseen puoluepoliittiseen taisteluun, jossa taloudellisilla tosiasioilla ei ollut painoarvoa. Sosialidemokraatit, kommunistit ja keskustapuolue kamppailivat samojen pientilallisten äänistä.

 

Ennen kuin Westermarck ehti virallisesti julkistaa komiteansa mietintöä, pääministeri Ahti Karjalaisen enemmistöhallitus aloitti vastahyökkäyksen. Maatalousministeri Johannes Virolaisen (kesk.) esityksestä hallitus päätti, muka Westermarckin komitean tuloksista tietämättä, että asutustoimintaa jatketaan ja tehostetaan entisestään. Linjan vahvistukseksi pääministeri Karjalainen asetti uuden pellon raivaustavoitteeksi 600 000 hehtaaria, mikä olisi merkinnyt peltoalan kasvattamista kolmanneksella.

 

Kansantaloudellisessa aikakauskirjassa vuonna 1965 julkaistussa artikkelissa Maatalouden

taloudellisen tutkimuslaitoksen osastonjohtaja, dosentti Paavo Kaarlehto varoitti lisäämästä pienviljelijöiden avustusmuotoja.

Hänen mukaansa pienestä tilakoosta johtuvia ongelmia ei haluttu tunnustaa. Sen sijaan hoidettiin ongelman jälkiseurauksia maksamalla pinta-alalisää, mikä johti heikkotuottoisten peltolohkojen viljelyyn ja uuden pellon raivaukseen.

Kaarlehdon mielestä maansaajien piirin laajentaminen edusti täysin virheellistä

ja vaikutuksiltaan vaikeasti korjattavaa ratkaisua. Samansuuruisilla investoinneilla väkeä olisi voitu sijoittaa muihin elinkeinoihin, mikä olisi ollut kansantalouden näkökulmasta terveempi ratkaisu.

 

Kaarlehto arvioi, että Suomesta oli tullut poikkeustapaus maana, jossa

omavaraisuus oli saavutettu lähes kaikissa tuotteissa ja tuotantokustannukset

olivat korkeat. Silti tuotanto kasvoi voimakkaasti erityisesti pientilojen

suuren määrän seurauksena. Vastaavassa tilanteessa olleet muut Pohjoismaat

eivät olleet lisänneet tuotantoa.

 

Kokopäiväinen työskentely pientilalla osoittautui taloudelliseksi köyhyysloukuksi, kun tilan tuotot eivät riittäneet pinta-alan kasvattamiseen, koneellistamiseen, tehokkuuden ja tuottavuuden lisäämiseen. Pientilan todellisuus oli kaukana ihannetilasta, jossa maaseudun elinvoima olisi kilpaillut tasaveroisesti kaupunkien teollisuustyön kanssa.

Sitä mukaa kuin maatalous koneellistui, pientilallisten oli turvauduttava palkkatyöhön suuremmilla tiloilla tai maatalouden ulkopuolisissa tehtävissä. Sen sijaan suuremmat tilalliset toimivat oman työnsä ohella myös osa-aikaisina työnantajina.

 

Torpparivapautus ja sotien jälkeinen asutuspolitiikka olivat alkaneet välttämättömyydestä, mutta niiden jatkamiselle ei ollut maatalouspoliittisia, yhteiskunnallisia ja ruokatuotantoon liittyneitä perusteita enää 1960-luvulla. Kyse oli keskustapuolueen ja sosialidemokraattien vallankäytöstä ja etujen jakamisesta omille kannattajakunnilleen.

 

Asutuspolitiikka eriytti Suomen ja Ruotsin maatalouden kehityksen toisistaan, kun Suomeen synnytettiin yhden sukupolven mittaisia maatiloja. 1970-luvulla Maalaisliitto-keskustapuolue–sosiaalidemokraatit-hallitusakselilla tehtiin poliittinen linjapäätös, jolla rapautettiin ja karsittiin

kovalla kädellä Etelä-Suomen kotieläintaloutta. Alue- ja tukipolitiikalla tuettiin Pohjois- ja Itä-Suomen karjataloutta. Hintapolitiikka määritteli, että yhden hehtaarin ohrasato vastasi yhden lypsylehmän tuottoa.

 

Nämä esimerkit kuvaavat ruokatuotannon poliittista päätöksentekoa, jonka seuraukset tulivat vastaan Suomen EU-jäsenyysneuvotteluissa vuosina 1992-1994.

 

Presidentti Mauno Koivisto myönsi vikaan menneen kehityksen puhuessaan eduskunnalle viimeisen kerran presidenttinä maaliskuussa 1994. Tämän jälkeen tasavallan presidentiksi nousi Martti Ahtisaari. Hetki oli historiallinen, sillä samoilla hetkillä Brysselissä ratkottiin Suomen EU-jäsenyyssopimuksen maataloutta koskevia viimeisiä avoimia kysymyksiä.

Koivisto sanoi: »Suomen maatalouden mahdollisuudet sopeutua avoimempaan kansainväliseen talouteen ovat viimeksi kuluneen kymmenen vuoden aikana [1980-luvulla] heikentyneet, eivätkä parantuneet. Tältä paikalta [eduskunnan edestä] lausuin kaksi vuotta sitten [vuonna 1992], että 1970-luvun lopulla Suomen tuottajahinnat olivat lähes kaikissa maataloustuotteissa samalla tasolla EU-maiden hintojen kanssa. Hinnat ovat eriytyneet vasta 1980-luvulla. Nykyiset tuottajahinnat ovat Suomessa noin kaksinkertaiset esimerkiksi pohjoisten EU-maiden vastaaviin hintoihin verrattuna.» Koivisto jatkoi arviointiaan kysymällä, »onko maataloudelle ollut hyväksi, että se on yhä suuremmassa määrin nojautunut julkisen vallan tukeen eikä ole osaltansa pyrkinyt rakentamaan tulevaisuuttaan historialliseen linjaan aidosta omavaraisuudesta.»

 

Maatalouden suojelumaksun suuruudeksi laskettiin vuonna 1985 noin 22 miljardia markkaa (vajaat 4 miljardia euroa). Summan esitti Palkansaajien tutkimuslaitoksen (PTT) johtaja Heikki Oksasen Suomen Sosialidemokraatissa. Hänen mukaansa kyse oli maatalouden aiheuttamasta vuotuisesta hyvinvointitappiosta. Se vastasi seitsemää prosenttia Suomen bruttokansantuotteesta ja 20:tä prosenttia valtion menoista.

OECD:n silloisen laskelman mukaan Suomen maataloustuki oli 1980-luvulla noussut 2 miljardista eurosta (12 miljardista markasta) yli 6 miljardiin euroon (37 miljardiin markkaan). OECD:n laskelmassa kotimaisen hintatason ja maailmanmarkkinahintojen erotukseen oli lisätty valtion budjetin mukaiset maataloustuet.

Summia voidaan verrata Neuvostoliitolle suoritettujen sotakorvausten rasituksiin. Raskaimmillaan vuonna 1946 sotakorvaukset olivat haukanneet kolmanneksen valtion varsinaisista menoista. Vielä 1950-luvulla meno-osuus oli kymmenen prosenttia. – Maataloustuki oli samaa suuruusluokkaa raskaiden sotakorvausten kanssa.

 

Voidaan vain arvailla, miten Suomen talous ja kansalaisten hyvinvointi olisivat kehittyneet, jos edes osa maataloustuesta olisi käytetty teollisten ja palvelualojen työpaikkojen synnyttämiseen.

Tätä olivat ehdottaneet useat tutkijat 1930-luvulta alkaen ilman näkyvää tulosta.

 

Muu elinkeinoelämä ei 1980-luvulla käynnistänyt ainuttakaan laajaa keskustelukampanjaa maataloustuen haitoista.

Teollisuusjohtajat pitivät tukia kilpailua vääristävinä ja siten talouden toimintaa haittaavina; yksittäisissä yrityksissä tukiin suhtauduttiin aivan eri tavalla.

Metsäteollisuus nautti kaikkein suurimmista tuista, joilla helpotettiin energiaostoja, kuljetuspalveluja ja vientiä. Sahojen toiminnan perusedellytyksiin kuului, että maaseudulta oli saatavissa halpaa kausityövoimaa puunkorjuuseen, istutuksiin ja harvennuksiin.

 

Vasta 1980-luvun lopulla metsäteollisuuden suhtautumistapa muuttui. Suomalaiset kantohinnat olivat kohonneet maailman huipputasolle, mikä johti ulkomaisen puun tuontiin Neuvostoliiton Karjalasta. Tuolloin puunkorjuusta enää 20 prosenttia tehtiin ilman metsätyökoneita, mikä vähensi metsäteollisuuden intressiä maataloustukeen ja maaseudun liikaväestön ylläpitoon.

 

Teollisuuden ja palveluelinkeinojen virallisiin kannanottoihin vaikuttivat niiden jäsenyritysten edut. Maataloustuista osansa saaneet valtionyhtiöt Valmet, Kemira ja Neste ja pellervolaiset elintarvikeyritykset olivat vahvoissa asemissa Teollisuuden Keskusliitossa (TKL). Liiketyönantajain Keskusliittoa (LTK) johti pellervolaisen osuustoimintaliikkeen SOK:n pääjohtaja Jere Lahti. Pankkisektorin kantoihin vaikuttivat maaseudun osuus- ja säästöpankit, joiden talletuksista tuli merkittävä osa metsätuloista nauttivilta maataloustuottajilta.

 

Maatalouden karu todellisuus esiteltiin pääministeri Esko Ahon tilaamassa taustaselvityksessä EU-jäsenyysneuvottelujen alla.

Ahon tarkoituksena oli hyödyntää raporttia EU-jäsenyystavoitteiden määrittelyssä. Ulko-, maatalous-, kauppa- ja teollisuusministeriön yhteistyönä valmistuneen selvityksen tulokset kuitenkin salattiin neuvottelutaktisista syistä. Yhtä vahva peruste pimittämiselle oli kotimaisten reaktioiden pelko.

 

Raportti osoitti kiistatta, että maatalous tarvitsi mittavaa lisätukea myös ilman EU-jäsenyyttä. Siitä huolimatta MTK, Pellervo-Seura ja pellervolainen elintarviketeollisuus perustelivat kotimaisen tukipaketin tarvetta EU-jäsenyyden tuomilla uusilla uhilla, jotka veisivät suomalaisen ruoan perheiden lautasilta.

 

Raportin mukaan maatalous oli laajassa kriisissä eikä sitä olisi voitu harjoittaa silloisessa laajuudessa ilman erityistukea. Pientilojen kannattavuus oli entisestään heikentynyt ja perheviljelmien tulevaisuus oli synkkä. Asumattomien pientilojen määrä oli aluksi lisääntynyt syrjäseuduilla, mutta aikaa myöden koko valtakunnan alueella tiloja kaupattiin kaupunkilaisten loma-asunnoiksi. Maaltamuuttajat pyrkivät rahoittamaan kauppahinnalla uutta elämäänsä kaupunkien palkkatyössä.

Maatilojen ideologinen ihannekuva alkoi myös mustua, kun maatalouden ympäristöongelmiin kiinnitettiin aiempaa enemmän huomiota.

 

Suomen maataloustuotannon heikkouden pohjana ovat ilmasto-olosuhteet. Kaikesta huolimatta viljelyä oli jatkettu ja laajennettu voimakkaalla lannoituksella ja erityistuilla, jotka olivat nostaneet keinotekoisesti tuottajahintoja ja tehneet tuotannosta yksittäisten tilojen osalta kannattavaa. Tämä oli johtanut suorien tukien jatkuvaan kasvuun, ruoan hintojen kohoamiseen ja maatalouden aiheuttaman verorasituksen lisääntymiseen. Esimerkiksi vehnän viljelystä tehtiin kannattavaa korottamalla tuottajahintoja. Hinnankorotukset eivät kuitenkaan parantaneet laatua, ja virallisten tilastojen mukaan 10 vuoden jaksolla alle puolet Suomen vehnäsadosta olisi täyttänyt EU:n laatuvaatimukset.

 

Ahon tilaamassa raportissa todettiin myös, että tomaattien ja kurkkujen viljely oli kansantaloudellisesti kannattamatonta tuontipolttoaineiden välttämättömän tarpeen vuoksi. Maatalouden suuret tuet olivat ylläpitäneet korkeaa tilakohtaista tulotasoa, joka oli mahdollistanut toisaalta isot investoinnit ja mittavan velkaantumisen. Suomen maatalouteen oli sitoutunut enemmän pääomia hehtaaria ja tuotettua yksikköä kohden kuin muualla Euroopassa.

Tätä selittivät maataloustulolaki ja maatalouden veroetuudet.

 

Ahon tilaama maatalousraportti summasi yhteen ja osoitti todeksi vuosikymmenien ajan esitetyt varoitukset pientilojen haitallisista taloudellisista vaikutuksista, ylituotannon aiheuttamista valtavista tuista ja yhteiskunnan kärsimistä hyvinvointitappioista.

 

Tosiasioista välittämättä Ahon hallitus asetti EU-neuvottelujen tavoitteeksi vallitsevan maataloustuotannon ja -väestön säilyttämisen.

Linjauksen valmistelivat Aho, ulkoministeri ja MTK:n virkavapaalla ollut puheenjohtaja Heikki Haavisto, MTK:n virkavapaalla ollut kansainvälinen asiamies Esa Härmälä ja maatalousministeriön kansliapäällikkö Reino Uronen. Omalta osaltaan optimistisiin linjauksiin vaikuttivat EU-virkamiesten yltiöpositiiviset lausunnot, joilla pyrittiin vauhdittamaan Suomen jäsenyysneuvotteluja. Nämä puheet olivat tyhjiä lupauksia.

 

Maatalouden sopeutus oli maataloustuottajille taloudellinen, sosiaalinen ja poliittinen kysymys. Kansantaloudelle se oli osa elintarvikehuoltoa, teollisuus- ja kilpailupolitiikkaa sekä taloudellisten voimavarojen jakamista.

EU-neuvotteluissa maataloudesta kehittyi myös puoluepoliittinen kynnyskysymys, koska pääministeripuolue keskusta oli sisäisesti jakautunut jäsenyyden kannattajiin ja kiihkeisiin vastustajiin.

 

Suomen liittyminen osaksi EU:n maatalouspolitiikkaan vuonna 1995 vähensi kotimaista ohjausta ja kasvatti markkinamekanismin voimaa. Ensimmäisenä se näkyi tuottajahintojen 40-50 % laskuna. Tämä vähensi maataloustuotteiden myynnistä saatuja tuloja. Näin kehittyi mielikuva, jonka mukaan

tuottajien palkkoja oli leikattu. Myyntituottojen lasku kuitenkin korvattiin tukien lisäyksellä, mikä jäi tarkoituksella tai tahattomasti huomioimatta kiivaana velloneessa julkisessa keskustelussa.

 

Ahon hallituksessa päädyttiin ratkaisuun, jossa Suomen EU-jäsenyys mahdollistettiin rakentamalla maataloudelle ja elintarviketeollisuudelle mittava, miljardien markkojen suuruinen monivuotinen tukipaketti.

 

Maatalouden kotimaisen tukipaketin suuruudesta esitettiin ensimmäiset laskelmat vuonna 1993.  Niissä päädyttiin runsaan yhden miljardin euron (6-9 miljardin markan) summaan. Se vastasi suurin piirtein Suomelle kaavailtua (noin seitsemän miljardin markan eli runsaan miljardin euron)  EU-jäsenmaksua.

 

Kun kotimaisen tukipaketin valmistelu eteni loppusuoralle, summaksi oli kertynyt yli 4 miljardia euroa (26 miljardia markkaa), josta puolet (12 miljardia markkaa) käsitti perinteisiä maataloustukia ja toinen puoli (14 miljardia markkaa) liittyi vanhoihin ja uusiin maatalouden sosiaaliturvan, verohelpotusten ja maataloushallinnon menoihin.

EU kattoi ensimmäisen jäsenyysvuoden 1995 maatalousmenoista miljardi euroa (kuusi miljardia markkaa), ja loput jäivät Suomen maksettavaksi. EU:n osuus tuli unionin maatalous-, talous-, sosiaali- ja rakennerahastoista. Kotimainen osuus kertyi arvonlisäveron ja muiden verojen tuotoista.

 

Kaiken kaikkiaan tukipaketti kasvatti maataloustukea 44 prosentilla vuoteen 1994 verrattuna. Kokoluokka oli niin suuri, että se edellytti lisälainanottoa vuoden 1995 budjetissa.

 

Hallitus yritti pitää tukipaketin rahasummat salassa, sillä »kyseessä on ollut aivan liian vaikea kysymys EU-jäsenyysneuvottelujen alla»». Näin totesi valtiovarainministeriön korkea-arvoinen virkamies Ilta-Sanomien haastattelussa toukokuussa 1994.

 

Tukipaketin yksityiskohdat kuitenkin paljastuivat, kun Ilta-Sanomat julkaisi laskelmat. Niistä ilmeni ensimmäisen kerran maataloustuen kokonaiskuva ja tukipaketin rahamäärät. Luvut perustuivat valtiovarainministeriön julkistamattomiin laskelmiin, Suomen EU-jäsenyyssopimukseen ja Ahon

hallituksen laatimaan tukipakettiin. Tätä aikaisemmin maataloustuen kokonaismäärästä oli esitetty vain karkeita arvioita.

Tukipakettiin niputettiin myös maatilojen saneerausohjelma, jossa viljelijät saattoivat vähentää tuloveroistaan velkojen korkojen lisäksi myös osan velan pääomasta.

 

 

»Maatalouden yrittäjätulo» on vakiintunut maataloustulon uudeksi nimeksi EU-jäsenyyden myötä, kun markkinatuottojen merkitys on korostunut tilityshintojen vaihdellessa. Yrittäjätulolla kuvataan markkinoilta saatujen tuottojen ja tukien yhteissummaa, josta on vähennetty tuotantokustannukset.

Yrittäjätulolla tilallisen pitää maksaa rahoituskulunsa ja oma palkkansa. Jäljelle jäävän summan pitäisi riittää maatilan toimintaan sitoutuneen oman pääoman eli peltojen, rakennusten, koneiden ja toimintaan sitoutuneen käyttöpääoman korkoon. Kaiken tämän jälkeen pitäisi syntyä vielä yrittäjävoittoa, jos maataloutta verrataan muuhun yritystoimintaan.

 

Kokonaislaskelmassa suomalaisten tilojen tuotot eivät ole pitkiin aikoihin riittäneet koron maksamiseen omalle pääomalle. Normaaliin yritystoimintaan verrattuna tämä on merkittävä ero ja puute.

 

Markkinatuottojen vähäisyys ja kokonaiskustannusten korkeus selittyvät pitkälti sillä, että lukumääräisesti noin puolelle 50 000 maatilasta ei kerry myyntituottoja joko ollenkaan tai niiden osuus tilan liikevaihdosta on hyvin pieni. Näidenkin tilojen kustannukset kirjataan kuitenkin maatalouden kulujen kokonaissummaan.

Tilastoihin kirjataan aktiivisiksi maatiloiksi tilat, joiden laskennallinen myyntituotto on vähintään 2 000 euroa vuodessa.

 

Ruokatuotannon näkökulmasta kannattamattomien tilojen toiminta on voinut jatkua pelkästään tukia nostamalla. Maatilan ei ole tarvinnut tuottaa myyntikelpoisia tuotteita eikä myyntituloja, kun viljelijäperheen pääasiallinen toimeentulo on saatu maatalouden ulkopuolelta, esimerkiksi ansiotuloista tai eläkkeestä. Maaseudun Tulevaisuuden verkkokeskusteluissa ja viljelijöiden keskinäisessä sanailussa tuottamattomien tilojen tukemista on kutsuttu »paskaheinän tuottajien sosiaalitueksi».

 

Puolet maatiloista tuottaa 95 prosenttia koko tuotannosta. Toinen puolisko tiloista tuottaa ainoastaan viisi prosenttia tuotannosta. Neljäsosa kaikista tiloista on suurtiloja, jotka vastaavat 75 prosentista tuotantoa.

Luonnonvarakeskuksen arvion mukaan suomalainen maataloustuotanto voisi tuottaa 10.000-15.000 parasta tilaa.

 

Pientilojen viidellä prosentilla ei ole ruokatuotannon ja huoltovarmuuden kannalta mitään merkitystä. Sen sijaan niillä on maaseudun väestön ja sivuelinkeinojen kannalta vaikutusta Keski-, Pohjois- ja Itä-Suomen haja-asutusalueisiin. Aikaisemmin maatalouden rakenneongelmana olivat kannattamattomat asutustilat, nyt ongelmaksi ovat muodostuneet tuottamattomat mutta maataloustukea nostavat tilat.

 

Kannattamattomien tilojen toiminta perustuu pitkälti maa- ja metsätalouden veroetuihin. Maatalousmaan ja sitä vastaavan maatilatukioikeuden, salaojien, metsän sekä tuotantorakennusten ja niiden rakennuspaikan osuus maatilan luovutushinnasta on verovapaata, jos myyjä on käyttänyt tilaa maa- tai metsätalouden harjoittamiseen ja omistus on kestänyt vähintään kymmenen vuotta. Ostajan on oltava myyjän lapsi tai lähisukulainen. Tällä perusteella tuottamatonta peltomaata ja tuottavaa metsäomaisuutta voidaan siirtää edullisin ehdoin seuraavalle sukupolvelle.

Menettely poikkeaa tavallisen yrityksen sukupolvenvaihdoksesta, jossa myyjää verotetaan myyntivoiton perusteella.

 

Mahdollinen ratkaisu tuottamattomien pientilojen ja aidosti ruokaa tuottavien tilojen ongelmaan voisi löytyä maatalouspolitiikan eriyttämisestä.

Todellisia tuottajia tuettaisiin investointiavustuksilla, kun markkinaehtoisilla luotoilla rakennemuutos toteutuu liian hitaasti tai ei lainkaan. Tuottamattomille tiloille suunnattaisiin ekosysteemipalveluja, joilla maatalousmaat säilytettäisiin hiilensitojina ja ilmastonmuutoksen torjujina. Jälkimmäisen

tuen yhtenä seurauksena on maatalousmaan hinnan keinotekoinen ylläpito, mikä merkitsee maataloustuen kapitalisoitumista omaisuusarvoihin eikä elintarviketuotantoon. Peltomaan korkea hinta on Suomessa merkittävä rakenteellinen ongelma, joka vääristää myös rehun hintaa ja korottaa peltovuokria.

 

EU-jäsenyyssopimus määritteli Etelä-Suomen maatalouden harjoittamisen kannalta suotuisammaksi alueeksi, jolle suunnattiin vähemmän tukea kuin muualle maahan. Käytännössä se merkitsi sitä, että lihantuotannosta tuli edullisempaa Keski- ja Pohjois-Suomessa kuin Etelä-Suomessa, joka jäi ilman erityistukea. 

Tämä oli rajua aluepolitiikkaa ja tuotannonohjausta. Kun EU-jäsenyys laski viljan hintaa, Etelä-Suomen viljelijät ajautuivat vaikeuksiin.

Parikymmentä vuotta EU-jäsenyyden alkamisen jälkeen karjatalous on kuitenkin palautumassa Etelä-Suomeen, jossa sijaitsevat suurelta osin myös jalostava teollisuus ja kuluttajat.- Tämä on seurausta Pohjois- ja Itä-Suomen väestöllisestä ikääntymisestä ja nuorison maassamuutosta.

 

Valtiontalouden tutkimuslaitoksen (VATT) analyysin mukaan kuntien valtionosuusjärjestelmä ja verotus ovat kannustaneet ihmisiä asumaan matalan tuottavuuden alueilla kasvukeskusten asemesta. Tämä on jarruttanut kaupungistumista ja vähentänyt hyvinvointia. Verotuksen ja valtiontukien yhteisvaikutus on ollut tehokas maaltamuuton hidaste ja este.

Voimakkaasta aluepolitiikasta huolimatta väestö on hakeutunut taajamiin ja kaupunkeihin, joissa teollisuus ja palvelut tarjoavat työpaikkoja.

Mitkään asutus- ja aluepolitiikan toimenpiteet eivät ole estäneet väestöä lähtemästä epäsuotuisilta asumis- ja viljelyseuduilta.

 

Maatalouden harjoittamisen tulevaisuus ja kotimainen ruokatuotanto liittyvät vahvasti aluekehitykseen, josta parhaillaan keskustellaan suurena yhteiskuntapoliittisena kysymyksenä.

 

Suomen ongelmana ei ole tukirahan puute tai neuvontapalvelujen vähäisyys vaan tukirahojen käyttö ja neuvonnan laatu. Massiivisella tuella ei ole vuosikymmenien kuluessa pystytty parantamaan tilojen kannattavuutta, vaan se on kaiken aikaa laskenut. Neuvonta on opastanut tukien maksimointiin eikä markkinatulojen haalimiseen. Viimeiset kymmenisen vuotta Suomessa on maksettu enemmän maataloustukia kuin maatalous on tuottanut.

 

Ruoan hinnanmuodostusta on pohdittu pitkälti maataloustuottajien toimeentulon näkökulmasta. Se on johtanut ruoan korkeaan verotukseen ja korkeisiin maataloustukiin. 

 

Ruoan hinnan ja verotuksen yhteisvaikutuksia olisi pohdittava kansalaisten ostovoiman ja elintason näkökulmista.

Voidaanko ruoan verotusta alentamalla vaikuttaa kotimaisen ostovoiman kehitykseen ja sitä kautta muun teollisuuden ja palvelujen menestymiseen?

Kansantalous pystyisi kantamaan maataloustuen rasitukset helpommin, mikäli tuen rahoittamisesta vastaavat toimialat menestyisivät paremmin. Maatalouden aiheuttaman hyvinvointimenetyksen minimoinnin pitäisi huomioida muiden toimialojen piristyminen ja tuottamattomien maatilojen maataloustuen poistaminen.

Lopputuloksena pitäisi olla ruokatuotannon tehostuminen, hintojen kurissa pysyminen ja kansalaisten ostovoiman nousu verotuksen laskiessa.

 

Ilmastomuutoksen ja maapallon väkiluvun nopean lisääntymisen seurauksena ruoan hinnan ennustetaan nousevan, kun syöjien määrä lisääntyy ja tuotanto ei riitä täyttämään kaikkien vatsoja.

 

Nälkä tulee kuulumaan tulevaisuudessakin taloudellisten, poliittisten ja sotilaallisten keinojen valikoimaan. Ilmastonmuutoksen ääri-ilmiöillä on joko suora tai epäsuora vaikutus alueellisten konfliktien ja aseellisten selkkausten lisääntymiseen.

Kansainvälisen tilanteen kehittymisellä on suorat vaikutukset maailmankauppaan, investointeihin ja Suomen vientiin.

 

Tätä taustaa vasten pitäisi pohtia myös suomalaisen ruokatuotannon suuntia. Kotieläintalouden harjoittamista tukee Suomen kyvyttömyys tuottaa riittävästi leipäviljaa ja rehuja. Suomalainen maaperä ja kasvupäivien lukumäärä ovat ekologinen este avomaiden kasvinviljelylle ja kasviproteiinin tuotannon lisäämiselle. Suomen vehnäsadosta vain puolet täyttää EU:n asettaman laatuvaatimuksen, ja rehurypsistä saadaan 10 prosenttia kotimaan pelloilta. Sen sijaan Suomessa pystytään tuottamaan mikrobiologisesti hyvälaatuista, antibiootitonta ja eettisesti kasvatettua lihaa.

Kasvinviljelyn lisääminen vaatisi uusien peltojen raivaamista, mikä hävittäisi metsiä ja pienentäisi hiilinieluja. Kotimaisen kasvistuotannon tueksi olisi lisättävä kasvisten tuontia, mikä vähentäisi lähiruoan tarjontaa.

 

Lehmät sen sijaan pystyvät tuottamaan riittävän määrän ihmisravintoa nykyisellä peltoalalla. Ne syövät nurmea kahdeksan tuntia vuorokaudessa, märehtivät seuraavat kahdeksan tuntia, ja lopun aikaa ne lepäävät. Lehmä tuottaa 30 litraa maitoa vuorokaudessa. Ravitsemussuositusten mukaan siitä syntyy riittävä päiväannos juomana, rasvana ja juustona 50–60 hengelle.

Tuotannon päätyttyä lehmän ruhosta tulee 250–300 kiloa lihaa, jolla voidaan ruokkia 500–600 ihmistä 500 gramman viikkoannoksen mukaan.

Naudan vuodasta tehdään korkealaatuisia nahkatuotteita, kuten kenkiä, vaatteita ja huonekaluja, jotka ovat kestävämpiä ja ekologisempia kuin tekokuiduista valmistetut. Italialainen kenkä- ja laukkuteollisuus ostaa suomalaisia vuotia, koska niissä ei ole syöpäläisten kaivertamia reikiä. Loppuosa naudasta käytetään lemmikkien ja minkkien ruoaksi. Naudan tuottamia metaanipäästöjä pitää verrata eläimen 5–10 vuotta kestävään elinkaareen ja sen aikana syntyneisiin kokonaishyötyihin.

 

Tanskassa on tutkittu punaisen lihan ilmastovaikutuksia. Sen mukaan virvoitusjuomien, makeisten ja alkoholin yhteenlaskettu ilmastovaikutus on samansuuruinen punaisen lihan kulutuksen kanssa. Tämä asettaa lihansyönnin rajoitukset samalle viivalle nautintoaineiden verotuksen kanssa. Silti niiden haitallisuudesta puhutaan paljon vähemmän kuin lihantuotannon.

 

Pari sanaan kaupan vaikutuksesta suomalaisen ruoan hintaan:

Saksalaisen Lidl-kauppaketjun tulo Suomeen vuonna 2002 muutti monella tavalla suomalaista vähittäiskauppaa.

Ulkomaisten elintarvikkeiden tuonti ja tuotemerkkien määrä lisääntyivät. K- ja S-ryhmä joutuivat ensimmäistä kertaa todelliseen hintakilpailuun kotikentällään. Ne olivat varautuneet ulkomaiseen tuontiin jo 1980-luvun lopulla, mutta silloin se tarkoitti kaupan omaa tuontia. Tuontiruoan hinnat vaikuttivat kotimaiseen hintatasoon Lidlin kautta, kun keskusliikkeiden asiakaskilpailu kiihtyy. Lidlin hinnoista on tullut ruokakassin edullisuuden mittari.

Lidl voi edelleen laskea hintojaan Suomessa, sillä sen saksalaiset verottomat myyntihinnat ovat 20–30 prosenttia alhaisempia kuin suomalaiset hinnat. Suomalainen kauppa on pääosin halpuuttanut suosikkituotteita luodakseen yleistä mielikuvaa edullisista elintarvikkeista. Tätä voidaan pitää uudenlaisena tarjous- ja sisäänheittotuotteiden lanseerauksena. S-ryhmä on laskenut erityisesti maidon hintaa, millä se tavoittelee asiakkaikseen paljon ruokaa kuluttavia lapsiperheitä.

 

Hintakilpailu on kiihtymässä Keski-Euroopassa eikä suinkaan hiljentymässä. Venäläinen halpakauppa Mere myy itäsaksalaisessa Leipzigin kaupungissa viinipulloja eurolla ja tarjoaa B-luokan pakasteleikkeleitä kolmella eurolla kilo. Kysyntä on ollut ajoittain niin suurta, että hyllyt on myyty tyhjiksi ja myymälä on jouduttu sulkemaan.

Meren omistaja on siperialainen, Krasnojarskissa vuonna 2009 perustettu Torgservis-yhtiö, jolla on Itä-Euroopassa ja Aasiassa 700 kauppaa.

 

Meren tuotteet tulevat EU:n uusista jäsenmaista Tšekistä ja Puolasta, joissa on suuri maataloustuotanto. Monet Meren tuotteet on merkitty B-laatuisiksi eli ne ovat laadultaan jonkin verran heikompia kuin kilpailevien supermarkettien tuotteet. EU:ssa kaupalla on oikeus myydä heikkolaatuisia tuotteita, kunhan siitä ilmoitetaan selkeästi kuluttajille. On kuluttajan valinta ostaa alennustuotteita, joita Suomessakin myydään oransseilla lapuilla merkittyinä.

 

Lopuksi:

Kun suomalainen maatalous on keskimäärin heikkotuottoista ja ilmasto-olosuhteet nostavat tuotantokustannuksia, suomalaisen ruoan hintakilpailukyky on alun alkaen heikko verrattuna tuontiruokaan. Tämä näkyy erityisesti suoraan tiloilta kulutukseen menevien tuoretuotteiden korkeissa hinnoissa. Näitä ovat tomaatit, kurkut, salaatit ja perunat. Sen sijaan vilja, liha ja maito eivät päädy suoraan kuluttajille, vaan ne ovat elintarviketeollisuuden välituotteita. Ne kulutetaan pääosin jalostetussa muodossa ja ne altistuvat kansainväliselle hintakilpailulle.

 

Ruoan verotuksesta ruoan hintoihin vaikuttavana tekijänä puhutaan nykyään kovin vähän, vaikka Suomessa ruoan vähittäishintaan sisältyvä arvonlisävero on 14 prosenttia, mikä on lähes kolminkertainen EU-maiden viiden prosentin keskiarvoon verrattuna.

 

ETLAn tutkimuksen mukaan kaikki Suomen elintarvikeketjun osat ovat niin sanotulla hinta-kustannusmarginaalilla mitattuna kansainvälisesti vertaillen kilpailullisia eli niillä ei ole ylivertaista hinnoitteluvoimaa. Siten elintarvikekulutuksen hinnan korkeutta ei voi selittää elintarvikeketjun

puutteellisella kilpailulla suhteessa vertailumaihin. Suurin hintaeroja selittävä tekijä löytyy elintarvikkeiden arvonlisäveron kireydestä.

 

Erilaiset verot kattavat yli 40 prosenttia ruoan hinnasta sen tuottamisen ja myymisen

eri vaiheissa. Kuluttajan maksaa kaupan kassalla melkein puolet ostohinnasta veroina valtion kassaan.

Suomen korkea veroaste on seurausta suuren julkisen sektorin ylläpidosta. Kuntien ja valtion laaja hallinto ja runsaat palvelut edellyttävät laajaa veronkantoa, jonka keskeisenä osana ovat arvonlisäveron ja tuloverojen tuotot.

Ruoan arvonlisäveroista kertyy noin kaksi miljardia euroa. Kun huomioidaan koko ruoka-ala ja siihen sisältyvät ravintolapalvelut, arvonlisäveron tuotto kohoaa kolmeen miljardiin euroon.

 

Ruokaketjusta kerättyjen arvonlisäverojen määrä kattaa maataloustukeen menevät kaksi miljardia euroa ja maataloustuottajien eläkemaksuihin ja lomituskorvauksiin menevät miljardi euroa. Ruoan hinnoissa kustannetaan siis täysimääräisesti maatalouden ja elintarviketeollisuuden tukeminen.

 

Näillä sanoilla olen pyrkinyt selvittämään, miksi ruoka on Suomessa muuta Eurooppaa kalliimpaa, ja siitä huolimatta viljelijät ovat köyhiä.